Vielä kolme viikkoa sitten oli Me-talo Espoossa hurja säpinä, kun valmistelimme vuoden päätapahtumaamme eli naistenpäiväjuhlaa, ja paljon naisia tulikin juhlimaan kanssamme. Kaikki olivat iloisia ja tunnelma oli korkeimmillaan. Silloin koronatartuntoja oli jo jonkin verran Suomessakin, ja asiaan oli herätty. Juhlassa se näkyi niin, että emme kätelleet tai halanneet juhlijoita ja käsidesipulloja oli levitelty ympäri taloa.
Seuraavalla viikollakin asiakastyö jatkui vielä normaalisti, vaikkakin ilmassa oli jo huolta, ja naisia ei enää tullut ryhmätoimintoihin yhtä paljon kuin aikaisemmilla viikoilla.
Sitten tilanne alkoi radikaalisti huonontua. Oltiin poikkeustilanteessa, hallitus antoi määräyksiä ja tilat tuli sulkea kokonaan. Samaan aikaan heräsi huoli asiakkaistamme, osa heistä on yksin asuvia, monisairaita ja kielitaidottomia naisia. Kuinka he selviävät? Kuka heitä auttaa, jos he tarvitsevat esim. ruokaa tai apua perheen tilanteeseen?
Työ on pitänyt organisoida uudelleen, on pitänyt yrittää ajatella luovasti ja kehittää vaihtoehtoisia kanavia asiakkaiden tavoittamiseen. Silti se haastavimmassa asemassa oleva ryhmä, eli luku- ja kirjoitustaidottomat, tai heikon kielitaidon omaavat naiset, huolettaa. Noin kahden viikon poikkeusajalla olen hoitanut kollegani kanssa mitä erikoisempia tehtäviä. Kollegallani meni monta päivää ja kymmeniä puhelinsoittoja siihen, että hän soitteli viranomaisille ja yritti saada yhdelle karanteenissa olevalle asiakkaallemme ruokaa. Se ei ollut helppoa järjestää, ja siihen meni paljon työaikaa sekä joustoa piti löytyä sekä viranomaisten että kollegani suhteen. Ja tämä oli vain yksi esimerkki, kuinka monta tällaista henkilöä on eristyksissä ulkomaailmasta tälläkin hetkellä ja he eivät tiedä, mitä pitäisi tehdä tai mihin olla yhteydessä.
Tämä tilanne tuli nopeasti eteemme. Viranomaiset ovat useassa palvelussaan vastaneet tähän tilanteeseen sulkemalla toimipisteet. Asiakas ei enää pääse palveluihin henkilökohtaisesti, joka paikkaan pitää soittaa: Kela, sosiaalitoimi, Te-palvelut, jopa terveyspalvelut toitottavat joka kanavassa, että älä tule toimistoihin, soita ja varaa aika puhelimella. Mitä, jos ei pysty soittamaan, jos ei ole puheaikaa tai ei ole ymmärrystä, mitä pitää tehdä? Kuka auttaa? Avunpyyntöjä tulee päivittäin: lapsi on sairas, mitä teen? En pysty soittamaan ja selvittämään tilannetta puhelimella. En ole saanut Kelasta työmarkkinatukea, mitä teen? Kuka auttaa maksamaan laskut tai täyttämään hakemuksen Kelaan? Näitä esimerkkejä on monia ja tämä on vasta alkua. Muutaman viikon päästä tilanne on jo huomattavasti huonompi ja asiakkaiden avuntarve lisääntyy dramaattisella tavalla.
Olemme poikkeustilasta huolimatta tavanneet asiakkaita toimistolla, niin että asiakas istuu ulkona terassilla ja me sisäpuolella, oven raosta vaihdamme papereita ja pyydämme lisätietoja. Tälle on tilausta. Naiset, jotka ovat olleet todella epätoivoisia eivätkä tiedä, kuinka saavat asiansa hoidettua, ovat saaneet avun. He ovat olleet syvästi kiitollisia, koska ymmärtävät, että tässä tilanteessa heidän ainut oljenkortensa on tässä palvelumuodossa. Mutta tämä ovenraosta tapahtuva palvelu ei voi olla ratkaisu, se on vain hätäapu. Viranomaiset varmasti yrittävät parhaansa tällä hetkellä, että löytäisivät keinoja, kuinka apua saataisiin annettua kaikille. Muistutan tässä kirjoituksessa kuitenkin huomioimaan ne ryhmät, joille tämä tilanne on kaikkein vaikein. Meidän – WahvaNaisen -asiakkaamme ovat yksi näistä ryhmistä, mutta on monia muitakin asiakasryhmiä, joille tilanne on ihan yhtä huono, ellei huonompikin.
Satu Nieminen, Niceheartsin palveluohjaaja WahvaNainen-toiminnassa Espoossa
Recent Comments